Päivän muisto 22.7.
Neljä vuotta sitten Trans-Siperian-matkallani olin heittänyt hyvästit AEGEE-kesäyliopistoporukalle muutamia päiviä aiemmin Listvyankassa. Kaksi yötä tuossa erikoisessa kylässä vietettyäni siirryin yhdeksi yöksi Irkutskiin, jossa kohtasin liioitellusti ilmaistuna vuosikymmenen rankkasateen. Sade oli toki kova, mutta mitenkään dramaattiselta se ei olisi tuntunut ilman kaupungin huonosti toimivaa sadevesiviemäröintiä.
Veden valtaamassa Irkutskissa minä ja suomalainen matkakaverini selvisimme kuitenkin juna-asemalle. Sitten vain hyppäsimme junaan – ja taas mentiin.
Junamatka jännitti tällä kertaa hieman eri tavalla kuin aiemmin, koska matkustimme ensimmäistä kertaa hytillisessä vaunussa avoimen plastkartnyn sijaan. Suurin jännitys liittyi tietenkin siihen, millaisia tyyppejä saisimme hyttitovereiksemme. Huolet kuitenkin kaikkosivat heti, kun saimme seuraksemme kaksi reipasta ja hauskaa lääkäriopiskelijaa Belfastista. Vaihdoimme heidän kanssaan matkakokemuksia, juttelimme yleisesti sitä sun tätä ja loimme viimeiset silmäykset Venäjän puolen maisemiin junasta, joka oli aiempiin Siperian-paahtajiin verrattuna selvästi modernimpi.
Junamatka Irkutskista Mongoliaan oli turhauttavan pitkä: 36 tuntia eli kaksi yötä. Viimeisellä Venäjän puolen pysäkillä seistiin tuntikausia ja katseltiin, kun junalle puuhattiin jos jonkinmoista säätöä. Välillä junasta täytyi/sai olla pois, ja välillä piti pysyä tiukasti hytissä, jonka rajavartijat kävivät tarkastamassa salakuljetusten varalta. Tylsyys oli avainsana.
Vihdoin päästiin kuitenkin matkaan, ja pian maisemat vaihtuivat Mongolian aroihin ja vuoriin. Yksinäisinä pisteinä näkyi siellä täällä valkoisia jurttia. Fiilis oli jälleen hyvä, ja varhain seuraavana aamuna herätys olikin jo aivan Ulan Batorin liepeillä.
Panun matkat 